Tätä niittyä hallitsevat siat. Likaiset, kovaääniset karjut, jotka majailevat pienellä kukkulalla niityn eteläpuoliskolla, matalan lammen vierellä. Siellä röhnöttäessään ne ovat korkeammalla kuin muut niityn asukit, ja niin on aina ollut. Ne poistuvat harvoin kukkulaltaan alhaalla laiduntavan lammaslauman sekaan, sillä kukkulalla kasvaa meheviä omenia siittäviä puita, eikä sikojen ole tarvetta syöpötellä kuivaa ruohoa lampaiden kanssa. Siat voivat loikoilla lämpimässä auringonpaisteessa ja odotella, että punaisena hohkaavat makupalat putoavat suoraan niiden suuriin suihin.
Lampaat laiduntavat pellolla yhtenä suurena villaisen mattona. Ne kulkevat niityllä vähän ruuan perässä ikuista ympyrää, ja ovat tallanneet vuosien saatossa osan maasta kivikovaksi poluksi, jolla ruoho ei ehdi enää kasvaa takaisin lampaiden polkiessa jatkuvasti samaa rataa. Hitaasti ne muuttavat koko asuinpaikkansa autiomaaksi, jos ne eivät opi antamaan maalle aikaa palautua. Niiden tulisi oppia laiduntamaan tasaisesti, rauhallisesti, säästeliäästi.
Mutta mitäpä lampaat siitä tietäisivät?
Eräs pieni lammas yritti kerran puhua muille tästä vääjäämättömästä tuhosta. Mutta muut eivät kuunnelleet, vaan rynnistivät kohti seuraavaa ruohontupsua. Pieni lammas ei voinut muuta kuin surullisena seurata joukkoa, sillä se ei halunnut nääntyä nälkään.
Ei se oikeastaan edes ollut lammas. Se oli siili. Mutta pienen siilin mielestä se ei ole olennaista.
’’Ollaan joukolla hiljaa!’’ huutavat lampaat sen ympärillä ja siili pohtii, mitä ne yrittävät sanoa.
Toisella puolella niittyä pieni musta karitsa on saanut tarpeekseen. Se on kyllästynyt olemaan aina se, joka jää muiden jalkoihin. Muut eivät katso sitä päin, ja jos ne jostain syystä sille puhuvat, ne eivät määi vaan sihisevät. Ei lampaiden kuulu sihistä! Musta karitsaei tätä kuitenkaan tiedä, vaan on elämänsä aikana tottunut olemaan nolla. Nyt se haluaa kuitenkin tehdä asialle jotain. Pieni lintu kertoi sille edellisyönä, että tuolla jossain kukkuloiden takana on niittyjä, joilla kaikki karitsat elävät sopusoinnussa, eikä ketään ylenkatsota. Pieni karitsa haluaisi nähdä tuollaisen niityn.
Ajatuksiinsa uppoutuneena ei karitsaparka huomannut hieman lihavanpuoleista pukkia, joka oli tuijotellut sitä jo jonkin aikaa. Se havahtui pukin olemassaoloon vasta tämän iskettyä sarvensa karitsan kylkeen ja lähetettyä pikkuisen monen metrin lentomatkalle. Pieni karitsa jäi vaikeroimaan niityn kovalle kamaralle muiden lampaiden kääntäessä katseensa muualle. Pian ne unohtivat maassa makaavan karitsan ja tallustelivat muitta mutkitta sen päältä.
’’Ollaan joukolla hiljaa!’’ huutavat lampaat karitsan vetäessä viimeisen henkäyksensä.
Uutinen pienen karitsan kuolemasta kantautui eräänä päivänä pienen siilin korviin. Huhuiltiin ’’tummavillaisesta huligaanilampaasta’’, joka oli yrittänyt käydä viattoman vanhan pukkiherran kimppuun. Pukki oli puolustanut itseään, ja huligaani oli menehtynyt pitkän tappelun jälkeen saamiinsa vammoihin. ’’Ihan oikein sille’’, kuuli siili kuiskailtavan ympärillään.
Pieneltä linnulta siili kuuli kuitenkin erilaisen version tapahtuneesta, ja siitä tuohtuneena se päätti lähteä sikojen puheille. Tokihan niityn ylimpien pitäisi puuttua tällaisiin asioihin.
Siili matkusti pitkään, kunnes saapui lopulta kukkulalle. Se oli juuri kiipeämässä omenapuiden varjoon, kun sen eteen hyppäsi tyhjyydestä suuren suuri paimenkoira. Siili esitti sille asiansa, mutta koira murisi vastaukseksi. Siat olivat lepäämässä, niitä ei saisi häiritä. Siilin olisi tultava huomenna uudestaan.
Siili palasi seuraavana päivänä vain käydäkseen saman keskustelun. Tätä jatkui monta päivää, kunnes koira totesi saaneensa sioilta päätöksen. Pieni siili oli kummissaan, eihän se ollut edes päässyt esittämään asiaansa! Koira kertoi, että siat olivat tulleet siihen tulokseen, ettei yhden pienen eläimen asia voinut olla kovin tärkeä. Niillä ei ollut aikaa käsitellä jokaista turhanpäiväistä valitusta, olihan niillä koko niityn asiat päätettävinään.
Pienen siilin pitäisi tulla esittämään asiansa suuren joukon kanssa, jotta siat edes harkitsisivat sen kuulemista.
Siili oli tyrmistynyt.
Pieni siili alkoi värvätä muita joukkoihinsa. Lampaita ei kuitenkaan kiinnostanut sen puheet, ja osa jopa tuohtui siilin puolustaessa edesmennyttä huligaanilammasta. Pieni lintu auttoi siiliä kuljettamalla pienen karitsan tarinaa niityn kauimpiin kolkkiin, mutta totuus sekoittui nopeasti huhuihin.
’’Ollaan joukolla hiljaa!’’ huutavat lampaat.
Pian pieni siili ja pieni lintu päättivät pitää mielenosoituksen. Ne lähettivät kutsun kaikkialle niitylle, jotta pienet ja sorretut sekä oikeudentajuiset liittyisivät mukaan. Yhdessä olisi mahdollista saada äänensä kuulumaan ylitse lampaiden tasaisen määkimisen, ja ehkä siatkin vihdoinkin kuuntelisivat niitä. Näin siili ja lintu uskoivat.
Mielenosoituksen hetkellä paikalle ei saapunut kuitenkaan kuin kourallinen. Siili ja lintu katselivat hieman pettyneinä sekavaa joukkoa. Ruskea karitsa ja tämän emä olivat saapuneet aivan niityn toiselta laidalta, jossa ne olivat piileskelleet hurjilta karjuilta. Orava, jonka häntä oli katkennut poikasena sen jäätyä lampaiden tallomaksi, piileskeli säikähtäneen näköisenä virtahevon takana. Virtahepo oli asunut aikoinaan kukkulan viereisellä lammella, mutta siat olivat ajaneet sen sieltä pois, ja nyt se vaelsi lampaiden joukossa. Joka päivä se kuitenkin kaipasi takaisin lammelleen.
Tämä kuuden sorretun eläimen pieni joukko marssi koko päivän ympäri kukkulaa, kunnes koira ajoi ne pois häiritsemästä sikojen unta. Lannistuneet eläimet lähtivät kukin omiin suuntiinsa luvaten saapuvansa paikalle huomennakin. Toisensa tavattuaan oli jokaisen sydämessä syttynyt pieni kipinä, toivo paremmasta.
Kukkulaltaan siat katselivat lammaslaumaan katoavia mielenosoittajia. Niiden sisällä sikisi uusi tunne. Pelko.
J. S. Saari, 2018
Melancholic Zombie 
Leave a Reply