Melancholic Zombie

Vilpoinen, mereltä päin puhaltava tuuli kutittelee kasvojani kävellessäni Ruissalon rantaa. Takaani kuuluu lasten kikatus näiden kilpaillessa siitä, kuka uskaltaa juosta ensimmäisenä kylmään veteen. Horisontissa valtava alus lipuu hitaasti kohti satamaa, ja sen luoma aallokko iskee pian rantaan.

Potkin hiekkaa, kuulostelen meren ääniä ja mietiskelen niitä näitä, kun näen yllättäen veden rajassa jotain kiinnostavaa. Olen jonkin matkaa suosituimmalta rantapätkältä, joten en kiirehdi tutkimaan näkemääni esinettä, joka lähestyessäni paljastuu levän ja simpukoiden peittämäksi, harvinaisen suurikokoiseksi limsapulloksi.

’’Pullopostia?’’ mumisen hiljaa ja polvistun hiekkaan. Housuni kastuvat polvista, mutta en siitä välitä. Sen sijaan ihmettelen tätä kummallista, ainakin kolme litraa vetävää ilmestystä. Se on lasia, ja sen pinta samea, mutta näen sen sisällä jotain – liikettä. Pohdin hetken, jättääkö pullo vain rauhaan, mutta silloin yllätyksekseni korkki kiertyy auki ja sisältä putkahtaa ulos kaikista maailman asioista ehkä yksi, mitä vähiten olisin odottanut.

Pullosta ryömii ulos pikkuinen siili.

Se hyppää kömpelösti hiekalle, tekee komean kuperkeikan menettäessään tasapainonsa ja päätyy nenä edellä veteen. Ojennan käteni sitä kohti, mutta pian se tottuneesti kipittää sameasta vedestä luokseni, ja ravistelee piikkejään. Siili vilkuilee uteliaana ympärilleen, tuhisee ja lopulta nostaa katseensa minua kohti.

Olen ihmeissäni, eihän sitä joka päivä näe siiliä näin läheltä – varsinkaan hengen lailla pullosta tullutta. Ehkä se tuo minulle kolme toivomusta! Katsahdan ympärilleni, mutta kukaan muu ei ole näkemässä tätä kummallista kohtaamista.

En oikein tiedä mitä ajatella. Olen toki ollut viime aikoina stressaantunut ja nukkunut huonosti, mutta en kai sentään ole ruvennut hallusinoimaan? Ei, tämä siili vaikuttaa hengittävältä ja elävältä olennolta, ei mielikuvitukseni tuotteelta. Kosketan varmuuden vuoksi varovaisesti sen selkää, ja säikyksissään se käpertyy palloksi piikkien pistäessä minua. Sormenpäähäni ilmestynyt punainen jälki on minulle riittävä todiste, että siili on oikea.

Melkoinen merisiili.

Rauhoituttuaan siili tuhahtaa ja viittoilee pitkällä nenällään pulloa kohti. Kumarrun ja vilkaisen sisään, ja en ole uskoa silmiäni – pullon sisällä on kaikenlaista pientä rihkamaa maailman eri kolkista, kuten avaimenperä Eiffel-tornista ja pieni Buddha-veistos, kolikoita, seinille teipattuna seteleitä sekä liimattuna erilaisia tarroja, kaikki patterikäyttöisen LED-otsalampun valaisemana. Pullon perällä on pikkiriikkinen tyyny ja viltti, sekä kasa tammenterhoja. Kaikki on kovin kotoisaa.

Nostan pääni ja siili tuhahtaa vaativasti. Sen kuono viittoo milloin pulloon, milloin minuun, ja milloin kohti Ruissalon tammimetsiä. Tuijotan tätä pientä merimatkalaista kasvavan kummastuksen vallassa.

Hetken turhaan tuhistuaan siili kipuaa takaisin pulloon – kuulen rapinaa sen käydessä tavaroitaan läpi – ja saapuu takaisin luokseni aiemmin näkemäni avaimenperän kanssa. Hetken sitä tuijotettuani minulla välähtää – siili haluaa matkamuiston! Siili huomaa minun ymmärtäneeni ja tuhahtaa kuin sanoakseen ’’vihdoinkin.’’

’’Kyllä minä sinulle matkamuiston voin etsiä,’’ pohdin ääneen ja naurahdan. Tilanne on eriskummallinen mutta haluan ehdottomasti nähdä mihin se johtaa. Näytän tuolle oudolle otukselle peukkua ja hölkkään takaisin pyörälleni. Rannalla istuskelevat ihmiset katselevat minua hieman kummissaan, sillä hymyilen hullunkurisesti kiitäessäni. Matkamuisto siilille! On siinäkin tapa viettää perjantai-ilta.

Rehellisesti tämä uskomattomalta tuntuva kohtaaminen piristi jollain kummalla tavalla aikana, jolloin oikein minnekään ei pääse – on se jännittävämpää kuin taas uusi Zoom-palaveri.

Mutta mitä oikein toisin siilille? Eihän sen pulloon mahdu kauhean suuria asioita, mutta toisaalta se oli sisältä näyttänyt yllättävän tilavalta. Ehkä pullo on maaginen, sisältä hieman suurempi kuin mitä ulospäin näyttää? Ehkä ei nyt kuitenkaan, eiköhän kyseessä ollut vain optinen harha.

Siilillä oli paljon erilaisia avaimenperiä eri nähtävyyksistä ympäri maailmaa, mikä antaa minulle idean – jos vien tälle vaikka Turun Linnan tai Tuomiokirkon jossain muodossa. Suuntaankin pyörineni keskustaan ja Kauppahallissa sijaitsevaan pienen pieneen matkamuistomyymälään. Myyjä vilkuilee minua tiskin takaa uteliaana, mutta jättää minut rauhaan – eihän täälläpäin ole tapana kaupitella suoraan päin naamaa. Lopulta päädyn keräämään mukaani kasan Turkua esittäviä magneetteja, postikortteja sekä ainoan löytämäni avaimenperän. Maksan, vaihdan muutaman sanan huvittuneen oloisen myyjän kanssa ja suuntaan takaisin siilin luo. Tulee pyöräiltyä parin viikon kilometrit täyteen samalla.

Siili odottelee rannalla, juuri siellä minne sen jätinkin. Pullon eteen se on kerännyt kasan tammenterhoja, jotka se on metsästä löytänyt. Hiekassa on myös puoliksi syöty suklaapatukka, jota siili nyt tyytyväisenä nuoleskelee. Saapuessani se tuhahtaa iloisesti.          Kaadan ostokseni sen eteen, ja siili tutkiskelee niitä hetken. Se käy jokaisen läpi piinallisen hitaasti, ja tuntuu kuin olisin lentokentällä turvatarkastuksessa. Lopulta se kuitenkin pudistaa pientä päätään.

Myönnän pettyneeni. Kerään rihkaman takaisin, jotta se ei unohdu rantaa roskaamaan, ja palaan lannistuneena pyörälleni. Mitä ihmettä nyt keksisin siilille?

Teen viikonlopun aikana useamman reissun siilin luo, tuoden mukanani erilaisia löytämiäni turkulaisuutta julistavia asioita – paikallisten yritysten tarroja, levyjä ja kasetteja, Polaroid-kuvia, joita olen jokirannasta ottanut. Irrotan jopa vanhoista opiskelijahaalareistani muutaman kangasmerkin! Mutta mikään ei siilille kelpaa! Epätoivoisena vien siilille jopa suosikkijoukkueeni sinimustan kaulahuivin, jota se pitkän aikaa haistelee ja tutkii kiinnostuneena, mutta lopulta todettuaan sen liian suureksi, kieltäytyy siitäkin.

Alan lannistua. Siili on kovin nirso. Taidan epäonnistua tehtävässäni.

Uuden viikon alkaessa piipahdan nykytaiteen museoon katsomaan näyttelyä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta, ja silloin näen sen. Se istuskelee museon kaupan hyllyssä tovereineen, saparo pystyssä.

Posankka! Se on jo niin ikoninen ja ennen kaikkea outo maamerkki, että en usko siilin siitä kykenevän kieltäytymään. Ostan pikkuisen kylpyankan, ja lähden innoissani viemään tätä ankan ja possun hämmentävää hybridiä siilille.

Rannalle saapuessani on alkanut sataa. Ukkonen jylisee kaukaisuudessa, ja silloin tällöin salama valaisee pimentyneen taivaan. Aallot iskevät voimakkaina rantaan, ja mielessäni on pelko siitä, onko siili lähtenyt niiden mukana takaisin merelle. Pelkoni on kuitenkin turhaa, sillä pullo on yhä siellä mistä olen sen jo tottunut löytämään. Se lepää pienessä vesilammikossa, korkki on kiinni. Koputan lasia, toivon että siili kuulee sen ukkosen pauhun yli. Pian pienet kasvot ilmestyvätkin pullon suuaukosta, ja naurahdan sille, mitä näen: siilillä on pieni keltainen sadetakki ja -hattu.

Kaivan posankan taskustani ja ojennan sen siiliä kohti. Se tuijottaa sitä hetken kuin kummituksen nähneenä, mutta pian tuhisee innokkaana ja työntää kumiankan sisälle pulloonsa. Se ei meinaa mahtua, mutta jotenkin siili saa sen luiskahtamaan sisälle. Siili ojentaa minulle kiitokseksi tammenterhon, tuhahtaa ja painelee takaisin pulloonsa. Korkki kiertyy kiinni pikkuisten takajalkojen kadottua. Ihmettelen hetken tammenterhoa, joka eleenä liikuttaa minua enemmän kuin käsitänkään. Laitan sen taskuuni tietäen, että en olisi tarvinnut sitäkään. Oli vain mukava auttaa pientä matkaajaa.

Pullo keinahtaa ja salaman valaisemana lähtee aaltojen mukana takaisin merelle. Seuraan sitä katseellani niin pitkään kuin voin, kastuen läpimäräksi, ja vielä pitkään sen jälkeenkin, kun en enää kykene erottamaan pulloa, katselen myrskyävää merta haikeana. Näenköhän pullossa matkaavaa siiliä enää koskaan?

J. S. Saari, 2022