Bax Trémaux käveli ympyrää pienessä asunnossaan. Hän oli pitkä ja laiha tyyppii, joka oli pukeutunut repaleiseen, raidalliseen vanginasuun. Puolet Baxin kasvoista oli arpikudoksen peitossa, ja hänen suupielistään lähtivät pitkät, tulehtuneet viillot korviin asti. Hän tarkasteli vasenta kättään. Se haisi mädältä ja oli peitetty verestä punaiseksi tahrautuneisiin siteisiin.
Hänen ”asuntonsa” sijaitsi luhistuvan kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Seinien maali oli lohkeillut ja puiset huonekalut lahosivat silmissä. Ainoa toimiva laite oli vanhanmallinen WT-vastaanotin*.
Hän muisteli taas kerran viime päivien tapahtumia. Vanginvartijat olivat taluttaneet häntä kohti sähkötuolia. Heidän käynnistäessään sitä kuului kaukaisuudesta vaimea jymähdys, kuin kaukainen ukkonen. Bax muisti heränneensä vankilan tomuisista raunioista käsi murskautuneena ja vartijan suolet naamallaan. Hän oli pyyhkinyt ne pois ja napannut maassa lojuvan haulikon mukaansa.
Silloin hän oli huomannut jotain outoa.
Bax oli juossut pää kolmantena jalkana karkuun kuultuaan takaansa epäinhimillistä, hampaita kalisuttavaa ulvontaa. Hän oli juossut ja juossut, lopulta päästen kauas vankilasta ja päätynyt lopulta läheiseen, tuhoutuneeseen kaupunkiin. Hän oli yrittänyt piiloutua, mutta tumma hahmo oli huomannut hänet ja laahustanut hitaasti häntä kohti. Bax antoi haulikon laulaa. Olennon päästämä ääni oli kauheinta, mitä hän oli kuullut.
Hän oli kerännyt kaiken rohkeutensa ja mennyt katsomaan lähempää maahan lyyhistynyttä hahmoa. Olennon iho mäti, haulikon laukaus oli repinyt puolet sen päälaesta mukanaan, siltä puuttui yksi käsivarsi ja sen vaatteet olivat repaleiset. Bax oli tullut siihen tulokseen, että kyseessä oli zombi, sellainen minkä hän oli useasti nähnyt ikivanhoissa kauhuelokuvissa.
Bax oli ollut aikeissa lähteä, mutta silloin zombeja alkoi rynnätä kaikkialta häntä kohti. Hän yritti ampua muutamaa niistä, mutta zombeja oli aivan liikaa. Bax oli kauhuissaan, mutta huomasi onnekseen ruostuneet palotikkaat, joiden ensimmäisellä poikkipuulla nuokkui suurikokoinen etana. Hän oli tohkeissaan kiivennyt niitä pitkin turvaan. Zombit olivat ulvoneet vihaisesti.
Niin hän oli löytänyt asunnon, jossa nyt majaili. Sen ovi oli lukossa ja lisäksi vielä naulattu umpeen, joten hän oli paljain käsin joutunut selvittämään tiensä ruostuneiden naulojen ja säpäleisten lankkujen läpi. Sisällä odotti ruumis, jonka hän oli ilman tunnontuskia heittänyt ikkunasta ulos. Paikka oli kuin sikolätti, mutta sai kelvata.
Tästä kaikesta oli kulunut vain pari päivää. Öisin hän heräsi zombien ulvontaan, ja välillä kuuli niiden laahustavan oven takana. Ne pitivät hänet valveilla, ja hän viettikin suurimman osan yöstä katsellen ulos ikkunasta. Taivas oli punertavan udun peitossa, ja kaukana näkyi tumma savupilvi. Raunioituneen Pariisin jäännökset olivat harmaata massaa. Eiffel-torni oli kaatunut kyljelleen ja nyt se makasi rakennusten päällä kuin kuollut käärme. Jättikäärme.
Bax havahtui ajatuksistaan ovelta kuuluvaan jymähdykseen. Hän pyörähti ympäri pelonsekaisen tunteen vallassa, tarttui haulikkoon ja latasi sen. Zombit pyrkivät läpi ovesta. Ruostuneet lukot antoivat periksi ja ovi lennähti auki. Bax oli varautunut pariin kolmeen zombiin, mutta niitä oli paljon enemmän – niitä virtasi oviaukosta sisään. Bax veti liipaisimesta kerta toisensa jälkeen, mutta hän oli pakokauhun vallassa, eikä kyennyt kunnolla tähtäämään. Hän tiesi kuolevansa.
Mustaan kaapuun pukeutunut hahmo katseli romahtavaa kerrostaloa. Hahmolla oli epämuodostunut pää ja verenpunaiset silmät, yön pimeydessä aavemaisesti loistavat silmät. Rakennukseen oli hyökännyt kymmenittäin zombeja ja oli kuulunut muutama vaimea laukaus. Vanha ja perustuksiltaan laho talo oli antanut periksi.
Olento nosti verisen kirveen maasta ja käveli pois. Sen kasvoille kohosi hymy.
Bax heräsi luhistuneen kerrostalon jäännöksistä. Hän oli selvinnyt onnettomuudesta naarmuitta, mutta kadottanut aseensa kaaoksen keskellä. Zombit lähestyivät kovaa vauhtia joka suunnasta, ja Bax tajusi olevansa loukussa. Epätoivoisena hän päätti kuitenkin yrittää vielä paeta. Bax juoksi suoraan eteenpäin, kohti ruostunutta leikkitelinettä, ja kampesi itsensä sen päälle. Zombit piirittivät telineen, ja Bax ei uskonut pakopaikkansa kestävän kauaa näiden iskuja. Onneksi muutaman metrin päässä zombielauman keskellä oli tyhjä väylä, jota pitkin hän voisi juosta aina läheisen marketin pihalle. Bax ponnisti ilmaan uimahyppääjän elkein samalla hetkellä kuin teline antoi periksi, ja putosi suoraan laihan zombin päälle. Mädäntynyt ruumis antoi periksi murskaantuen veriseksi tohjoksi Baxin alle. Hänen jalkansa jäi jumiin ruumiin kylkiluiden väliin, mutta hän sai riuhdottua itsensä irti ja juoksi kohti markettia.
Zombit eivät saaneet Baxia kiinni. Hän oli kokenut, mutta ennen kaikkea nopea juoksija, mistä oli ollut moneen otteeseen hyötyä hänen rikollisen elämänsä aikana. Henkenäs edestä hän ei ollut kuitenkaan koskaan joutunut juoksemaan.
Saavuttuaan marketille hän kiipesi saman tien sen katolle. Zombit eivät tajunneet seurata häntä, sillä ne luulivat vieläkin hänen olevan kaatuneella leikkitelineennä. Lauma pörräsi sen ympärillä kuin ampiaiset pesäänsä hyökänneen tunkeilijan kimpussa. Zombeille Bax oli tunkeilija, hän oli viimeinen ihminen niiden koko maailman käsittävässä pesässä.
Tai ei oikeastaan. Baxin lisäksi oli se mustakaapuinen hahmo, joka aina kantoi kirvestä mukanaan. Bax oli nähnyt sen muutaman kerran vankilasta paettuaan. Hän ei tiennyt mitä se halusi, mutta hahmo tuntui seuraavan häntä kaikkialle. Tämä huolestutti Baxia, mutta eipä hän voinut tehdä sille juuri mitään. Aina yrittäessään lähestyä hahmoa, se vain… katosi. Aivan kuin kyseessä olisi kangastus.
Baxin ajatukset keskeytyivät, sillä hänen loukkaantunutta kättään alkoi jomottaa vietävästi. Hän otti varovasti veren tahriman siteen pois ja tuijotti alla odottavaa näkyä. Iho roikkui yhä yhtenä isona riekaleena, ja lliha sen alla oli tummunut. Bax tiesi, että vamma tulisi koitumaan hänen kohtalokseen, ellei hän löytäisi jostain apteekkia tai vielä parempaa, elävää lääkäriä – ei sellaista, joka koittaisi syödä hänen aivonsa. Hän asetti siteen varovaisesti takaisin ja huokaisi. Taivaanrannassa kohosi aina vain uusia savupatsaita.
Mustakaapuinen hahmo tuijotti nukkuvaa Baxia. Se polvistui Baxin viereen epävireistä melodiaa hyräillen. Hahmo laski huppunsa paljastaeb epämuodostuneet kasvonpiirteensä, ja kiersi sormensa Baxin vammautuneen käden ympärille melodian muuttuessa hitaammaksi. Ja yhtäkkiä se oli poissa, kadonnut yöhön.
Bax heräsi ukkosen jyrinään. Hän nousi varoen kättään, mutta huomasi kivun kadonneen. Bax repi siteet irti ja hänen yllätyksekseen käsi näytti… terveeltä. Se oli parantunut yön aikana, mikä ei voinut olla mahdollista. Tämä on unta, hän ajatteli ja sulki silmänsä. Avatessaan ne hänen kätensä oli kuitenkin yhä täysin terve.
Mustakaapuinen hahmo. Sen oli pakko olla tämän takana, Bax ajatteli tähystäessään kaupungin raunioiden yli. Pohjoisessa siinsi valtatie, ja Bax päätti suunnata matkansa sinne. Tie olisi luultavasti täynnä zombeja, mutta siellä olisi toisaalta myös tilaa niiden kiertämiseen – sekä taisteluun. Ja siellä mystinen parantaja ei pääsisi yllättämään häntä.
Bax kipusi alas marketin katolta. Hänen perässään seinästä lohkesi muutama suurempi kappale, jotka rysähtivät maahan pölypilviä nostaen, mutta zombit eivät kiinnittäneet juurikaan huomiota tähän. Tosin lähistöllä ei ollutkaan kuin yksi raihnainen zombi, jolta puuttui puolet alavartalosta, ja jokin oli repinyt sen leuan irti ja kallo kiilsi kellertävänä lihan ja tuhoutuneen ihon keskeltä. Bax kiersi tämän hölkäten. Pian hän kohtasi toisen zombin, joka oli vieläkin huonommassa kunnossa. Kaatunut lyhtypylväs oli murskannut sen keskivartalon, ja se oli jäänyt mätänemään keskelle katua kykenettömänä liikkumaan – tai käymään Baxin kimppuun.
Sateen alkaessa Bax istuutui McDonald’sin melko hyvässä kunnossa säilyneelle terassille. Pikaruokalan punainen logo erottui muuten harmaan ja ruskean sävyisestä maisemasta, muistuttaen siitä, millaista näillä kaduilla oli ennen ollut. Bax oli joskus istunut juuri tässä kyseisessä McDonald’sissa, tosin silloin katu oli ollut täynnä ihmisiä ja värejä. Nyt jäljellä ei ollut paljoa muuta kuin ruostunut skootteri, jonka vihreä maalipinta oli peittynyt melkein kokonaan likaan ja tuhkaan. Lika oli pinttynyt siihen niin kovin kiinni, ettei edes sade saanut sitä irtoamaan. Bax naurahti.
Hän kuuli takaansa liikettä. Kylmä tuulenvire kutitteli hänen niskaansa, ja Bax pidätti hengitystään. Hän kääntyi hitaasti, vain huomatakseen McDonald’sin sisältä virtaavan zombilauman. Bax pinkaisi juoksuun, ja muutama zombi kirmasi hänen peräänsä muiden vielä laahustaessa terassille. Bax kompastui ja lensi rähmälleen maahan raapien kasvonsa verille. Hän kampesi itsensä pystyyn ja jatkoi juoksemista. Zombit saavuttivat häntä askel askeleelta, ja Baxin tunsi rinnassaan pistävää kipua. Yksi zombeista nappasi kiinni hänen paitansa helmasta ja repäisi siitä palan irti. Bax kääntyi ja iski nyrkkinsä zombin naamaan. Olento lennähti taaksepäin kaataen pari lajitoveriaan matkalla. Bax otti nyrkkeilyasennon ja valmstautui kamppailuun. Hän niittasi toisenkin maahan, ja potkaisi kolmannen aivot pihalle näyttävällä karateliikkeellä. Bax kävi eläimellisellä raivolla zombien kimppuun, ja lopulta katu lainehti verisenä merenä. Liha ja sisäelimet kuorruttivat katukivetyksen, ja viimeiset zombit kahlasivat parin sentin syvyisessä verilammikossa. Bax ei kuitenkaan enää välittänyt niistä, vaan tuijotti katua, jolle hän oli teurastanut tusinan zombeja. Epäuskoinen vinkaisu karkasi hänen huuliltaan, ja Bax oli oksentaa haistaessaan kalman katkun. Hän pyyhki syljen suupielistään ja juoksi pois..
Bax mateli raunioituneen Pariisin kaduilla. Zombit hän kiersi pääasiallisesti kaukaa, ja ne jotka osuivat hänen tielleen hakkasi hän muhjuksi löytämällään ruosteisella vasaralla. Hän ei jaksanut ajatella, ja hänen ainoa päämääränsä oli kulkea eteenpäin. Nälkä muistutti olemassaolostaan aina välillä, mutta ruokaa ei ollut. Epätoivo piti Baxia tiukassa otteessaan.
Kulman takaa ilmestyi yllättävän hyväkuntoinen zombi, joka hitaasti laahusti häntä kohti. Hän käveli sen luo ja iski sen kuoliaaksi yhdellä vasaran heilautuksella. Hän oli jo poistumassa paikalta, mutta vilkaistuaan maassa makaavaa zombia hänen silmänsä sumenivat. Hän polvistui ja alkoi kaksin käsin repiä elimiä ja lihaa sen mätänevästä ruumiista. Hän tunki niitä ahnaasti suuhunsa, ja veri ja erinäiset ruumiinnesteet valuivat Baxin rinnuksille. Syötyään hän huokaisi helpottuneena.
Yllättäen Bax havahtui siihen, mitä oli juuri tehnyt. Hän yökkäili, mutta zombin jäänteet pysyivät hänen mahassaan. Hän tuijotti kaluttua ruumista inhoten. Hän oli ehkä joskus ollut murhaaja, mutta kannibalismi yökötti häntä. Ääni hänen päässään kuitenkin sanoi, etteivät zombit olleet enää ihmisiä ja niiden nauttiminen epäinhimillisenä kulinaristisena kokemuksena oli hyväksyttävää. Ajatus oli sairas, mutta todennäköisesti myös hänen ainoa mahdollisuutensa selvitä hengissä kuolevassa maailmassa.
Toisaalta, hän ei edes tiennyt halusiko elää tässä maailmassa.
Bax jatkoi matkaansa oudossa mielentilassa. Rakennukset olivat sitä huonommassa kunnossa, mitä lähemmäs valtatietä hän pääsi, ja pian Bax kohtasi näyn, joka sai hänet haukkomaan henkeään. Mitään ei ollut. Valtatie, pitkä ja suora tumma viiva harmaan tomun keskeltä, oli ainoa asia jonka hän kykeni erottamaan. Rauniot loppuivat kuin seinään. Hänen vasemmalla puolellaan olevan talon romahtanut luuranko vain katkesi, puolet siitä oli kadonnut kuin savuna ilmaan. Bax katseli näkyä hämmentyneenä.
Tiellä hän näki tumman hahmon. Se seisoi paikallaan ikään kuin häntä odotellen. Bax kääntyi juostakseen karkuun, mutta kauhukseen sai todeta Pariisin jäännösten kadonneen. Jäljellä olivat vain hän, mustakaapuinen hahmo sekä valtatie. Kauhu valtasi hänet. Hahmo otti muutaman askeleen häntä kohti ja sen arpeutuneelle suulle nousi ilkikurinen hymy. Se piteli kädessään veristä kirvestä, ja Bax perääntyi taaemmas valmiina puolustautumaan. Hahmo päästi narisevan äännähdyksen, joka saattoi olla naurua. Se koitti sanoa jotain, mutta Bax ymmärsi, että sanojen tuottaminen aiheutti sille suunnattomia vaikeuksia. Se kakoi ja irvistys sen kasvoilla vihjasi siihen, että puhuminen oli kivuliasta. Ilma vinkui sen keuhkoissa.
’’Mi-nä,’’ se sanoi epäselvästi ja koputti luisella nyrkillään rintaansa.
’’Si-nä,’’ hahmo kuiskasi ja osoitti Baxia kirveellä. Se pysähtyi aivan Baxin eteen ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sen epämuodostuneet, mätänevät kasvot saivat Baxin voimaan pahoin, ja sen kellertävän valkoisista silmissä näkyi vain tuskaa. Pahin oli kuitenkin haju, joka sai Baxin nenän kirjaimellisesti vuotamaan verta. Se kosketti hänen olkapäätään ja sai Baxin oksentamaan vetistä mössöä. Bax vaipui polvilleen ja tuijotti edessään seisovaa ilmestystä.
’’Minä,’’ se sanoi jo sujuvammin.
’’Sinä. Minä, sinä. Olet,’’ se hengitti raskaasti sanojen välillä. Bax ei kestänyt kuunnella sen narisevaa ääntä ja jokin hänessä vain… sammui. Hän ponkaisi pystyyn ja iski olentoa voimakkaasti rintaan. Se tuijotti häntä ihmeissään ja pian sen kasvot vääristyivät raivosta. Olento mylvi epäinhimillisesti ja Bax joutui peittämään korvansa ettei kuuroutuisi.
’’MINÄ OLEN SINÄ,’’ olento karjui. Baxista tuntui, että hänen verensä jäätyi suoniin. Olennon vääristyneet kasvot alkoivat saada tuttuja muotoja ja pian Bax tajusi katselevansa omaa hirviömäistä, elävää, mutta samalla kuollutta peilikuvaansa.
’’MINÄ OLEN SINÄ, MINÄ OLEN SINÄ,’’ kaikui pysähtyneessä hetkessä johon hän ja hänen painajaismainen kaksoisolentonsa olivat vangittuina. Bax ei käsittänyt enää mitään mitä hänen ympärillään tapahtui, kaikki oli muuttunut absurdiksi, ja tilanne ylitti hänen ymmärryksensä rajat. Hän hakkasi omaa päätään nyrkeillä ja niin teki myös hänen peilikuvansa. Sen pää muuttui veriseksi hahmoksi, mutta se jatkoi silti karjumistaan. He karjuivat kilpaa. Bax tunsi lämpimän veren valuvan korvistaan mutta ei lopettanut väkivaltaa itseään kohtaan. Mustakaapuinen olento löi itseään päähän kirveellä halkaisten kaiken mitä sen kallosta oli jäljellä. Sen aivonesteet roiskuivat Baxin naamalle sokaisten hänet hetkeksi. Hahmo lyyhistyi maahan ja karjuminen hiljeni kuiskaukseksi. Sen päätön ruumis kellui verisessä meressä. Tomu laskeutui ensilumen lailla peittäen tummanpunaisen nesteen harmauteensa.
Bax heräsi aamuauringon heikkoon valoon. Hän makasi keskellä katua mustan, repaleisen kaavun alla. Hän riuhtoi sen pois ja yritti ottaa tukea maasta vasemmalla kädellään, mutta se antoi periksi hänen painonsa alla. Hän piteli sairasta kättään ja avasi hitaasti sitä peittävän siteen. Käsi oli mätä. Bax oksensi rinnuksilleen ja yritti kontata eteenpäin. Kaukaisuudesta kuului zombien ulinaa.
Mustakaapuinen olento oli kadonnut. Bax raahautui eteenpäin repien ihonsa vereslihalle. Hän muisteli olennon kasvoja, jotka olivat hetken aikaa olleet hänen omansa. Ajatus kylmäsi häntä. Mitä olennolle oli tapahtunut? Oliko se kuollut? Zombien vertahyytävä valitus lähestyi. Bax kampesi itsensä pystyyn ja vilkaisi vielä kerran raunioitunutta Pariisia. Eiffel-tornin siluetti piirtyi aavemaisena punertavaa taivasta vasten. Horisontissa näkyi liikettä, kuin miljoona raatokärpästä ruumiin kimpussa. Bax tiesi mustakaapuisen olennon olevan osa tuota laumaa. Se häviäisi zombeille, Bax ajatteli. Tämä oli niiden maailma, oli niiden vuoro hallita. Aikanaan myös Bax kaatuisi niiden edestä ja alkaisi uusi aika.
Zombien aika.
J. S. Saari, 2017
Ps. Tämän novellin ensimmäiset kappaleet on kirjoitettu jo niinkin aikaisin kuin vuonna 2008 tai -09, ja tuo yläasteikäisen, aloittelevan kirjoittajan verenhimo… siis makaaberi taiteellinen näkemys onkin selkeästi kertomuksen kantava voima järjen ja loogisuuden sijaan. Valitettavasti?
*WT-vastaanotin on tietysti Water Television, tulevaisuuden vihreää tekniikkaa.
Melancholic Zombie 
Leave a Reply