Short story: Luentosalin valot

Luentosalin valot välkkyvät tähtien lailla. Powerpoint-esityksen viimeinen dia taistelee sammuvaa tietokonetta vastaan, yrittäen vielä hetken julistaa sanomaansa valtavalla, vuosien kellertämällä valkokankaalla. Tietokone kuitenkin sammuu, ja vain loistelamppujen kliininen, valkoinen valo jää muistoksi siitä, mikä tämä tila on joskus ollut.

Yksinäinen hahmo nousee penkkirivien välistä ja haukottelee pitkään sekä hartaasti. Hänen kaljua päätään koristaa muodikas musta hattu, ja hänen kirkkaan keltainen sadetakkinsa tuo mieleen auringon – sisälle tuodun, ihmisen muotoisen auringon. Hän hyppelehtii hiljaa hyräillen luentosalin ovelle. Hiljainen melodia hiljenee, kunnes sitä ei enää ole. Hän painaa korvansa varovasti ovea vasten ja kuuntelee. Hän sulkee silmänsä.

Hän huokaisee pettyneenä.

Hän istahtaa lattialle, kaivaen samalla taskustaan myslipatukan. Rouskuttaessaan kuivan marjaista välipalaansa hän lueskelee ajankulukseen oveen teipattuja julisteita. Yksi kehottaa suurin kirjaimin ‘’nostamaan pyllyn ylös penkistä’’. Hän naurahtaa ilottomasti. Luentosalin välkkyvät valot pimenevät, ja jopa hänen keltainen sadetakkinsa katoaa mustuuteen. Pimeys on äänetön ja hirveä.

Valot syttyvät uudelleen. Hän vapisee kauttaaltaan. Hän päättää toteuttaa julisteen urheilullista sanomaa, mutta noustessaan huomaa harmikseen, että valot sammuvat jälleen. Hän odottaa rauhassa muutaman minuutin, onhan hän jo tottunut odottaja, mutta pimeys vain sakenee. Hänen kehonsa vapisee hervottomasti, mutta hän tekee parhaansa, ettei vaipuisi kauhuun. Valot ovat sammuneet, tällä kertaa lopullisesti.

Hänen silmänsä alkavat hitaasti erottamaan hahmoja mustasta massasta: pöydät, penkkirivit, ovenkarmit, valkokangas. Puolisokeassa hiljaisuudessa tuntuu, kuin hän olisi osa noita liikkumattomia varjoja. On kuin hän olisi vain yksi pieni, melkein huomaamaton osa maailmaa.

Hetki on lyhyt, ja tunne kaikkoaa yhtä nopeasti kuin se saapuikin. Hän kävelee pimeyden poikki ovelle, asettaa korvansa sitä vasten kuten aiemminkin. Hänen kasvonsa vääntyvät pelon muotoiseen irvistykseen.

Hän ei halua avata ovea. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole. Hän vetää keuhkonsa täyteen luentosalin ummehtunutta ilmaa ja laskee mielessään:

Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. Viisi. Kuusi. Seitsemän. Kahdeksan. Yhdeksän.

Hän työntää oven hitaasti auki. Ikkunoiden läpi kajastava, punertavan sävyinen auringonvalo maalaa hänen näkökenttänsä verenväriseen vaippaan. Käytävä hänen edessään on autio, odottava. Yksinäisyyden taakka romahtaa hänen päälleen kaikkialta, ja se pieni turvallisuuden tunne, joka hänellä luentosalin valoissa oli, on kaikonnut.

Hän siirtyy varovasti käytävään. Kokolattiamatto päästää vetisen lässähdyksen hänen maihariensa alla muistuttaen siitä mikä ulkona odottaa. Mitäänsanomattomat kalusteet, sohvat, pöydät ja tuolit, mätänevät ja muuttuvat hitaasti osaksi lattialla vellovaa vihertävää nestettä. Seinien taulut ovat jääneet vehreän rihmaston alle, ja siellä täällä suuret punaiset kukat loistavat lamppujen lailla.

Hän nyrpistää nenäänsä hajuille ja kulkee pidemmälle käytävään. Hiljaisuuden rikkoo aina välillä virtaavaa vettä muistuttava hento ääni. Neste hänen jaloissaan seisoo paikoillaan, rakentaa uutta kerrosta rakennuksen lattian päälle. Jonain päivänä se peittää sen kokonaan, kuten rihmastot ovat jo melkein peittäneet seinät, ja opinahjo on vain kaukainen muisto, kadonnutta historiaa. Uuden maailman rakennuspalikka.

Hän kävelee päämäärättömästi pitkin käytäviä, etsien uutta suojaa luontoa vastaan. Hän kaipaa kodikasta keinovaloa, sillä punaisen auringon lämmötön polte ahdistaa. Se ei tunnu oikealta.

Se vei kaiken.

Taas yhden käytävän päättyessä lukittuun oveen hän haluaisi luovuttaa, kaatua jaloissaan läiskyvään nesteeseen ja upota. Kadota, olla osa sitä. Mutta hän haluaa myös jatkaa, löytää turvaa. Löytää muita ihmisiä – löytää maailman, joka häneltä nyt riistetään. Häntä ajaa eteenpäin toivo edes jonkin löytämisestä.

Ääni.

Se on aivan hänen takanaan. Hän heittäytyy maahan, keltainen sadetakki peittyy mutaan. Ääni hiljenee, liike pysähtyy. Hänen ympärillään nesteen pinta myrskyää ja pienet, kömpelöt aallot hakkaavat hänen kehoaan. Ja pian se on poissa ja neste vaipuu takaisin uneensa. Hän jännittää koko vartalonsa ja laskee:

Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä. Viisi. Kuusi. Seitsemän. Kahdeksan. Yhdeksän.

Hän kompuroi jaloilleen. Käytävä on tyhjä hänen juostessaan kohti punaista valoa. Hän törmää yhteen suurista kukista, tuntee sen iskun läpi kehonsa, mutta hän ei pysähdy.

Ääni.

Se on kaukana, mutta tulossa häntä kohti. Neste väreilee taas, varoittaa lähestyvästä uhasta. Hän näkee ulko-oven, samaisen, josta tuli muutama yö takaperin sisälle, ja hän harppoo – melkeinpä sukeltaa – siitä ulos. Hänet melkein saavuttanut, raivoisa, alati korkeammaksi muuttuva ääni katkeaa kuin seinään. Hän liukastelee polviin asti ylettyvässä nesteessä, kunnes mäiskähtää selälleen pienelle nurmimättäälle. Punainen aurinko valaisee hänen rintaansa, joka kohoilee samaan tahtiin hänen patarummun lailla hakkaavan sydämensä kanssa. Hiki valuu pitkin hänen kasvojaan maalaten sotamaalauksia likaiseen ihoon.

Hän sulkee silmänsä ja muistelee luentosalin rauhaa sekä välkkyviä valoja.


J. S. Saari, 2021.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s