Heräsin aasin kiljaisuun. Pienet postivaunut, joilla matkustin, kääntyivät raunioiden peittämästä, kuolleesta ja metsättömästä joutomaasta kuivuneen meren rantaan johtavalle tienpahaiselle, ja kauan sitten hylättyjen kaupunkien siluetit jäivät kallioiden taakse. Vaunut pomppivat ja heiluivat, mutta kuulin silti ajurin hakkaavan ruoskaansa aasin kylkiin vaatien tätä pitämään reipasta vauhtia. Pian meno kuitenkin taas tasaantui, ja saavuimme pieneen satamakylään. Punertavassa ilta-auringossa kylpevät puiset hökkelit vaikuttivat autioilta, eikä mikään viitannut siihen että paikassa asuisi ketään – tai mitään. Aloin jo hieman epäillä yleensä niin luotettavan tiedonantajani informaatiota kun huomasin nuoren, laihan lapsen kipittävän rakennusten välistä jääden melkein postivaunujen alle. Ajuri kirosi tätä ja olin kuulevinani ruoskankin heilahtavan, ja lapsi pinkoi kovaa vauhtia takaisin varjoihin.
Ajuri jätti minut mitään sanomatta puoliksi romahtaneelle rakennukselle, jonka julkisivua koristi vino MAJATALO-kyltti. Vaunut lähtivät aasinvauhtia takaisin tulosuuntaansa ja pian seisoskelinkin ypöyksin keskellä katua. Yritin kuulostella elämän ääniä, mutta minulle vastasi vain rakennusten narina tuulen riepotellessa niiden lahoavia rakenteita. Nostin laukkuni maasta ja marssin sisälle majatalon juuri ja juuri saranoillaan roikkuvista ovista.
Majatalon aula oli valoisampi kuin olin odottanut – katossa oli jopa komea kattokruunu, jonka kynttilät valaisivat tilaa liekit raivoisasti lepattaen. Baaritiskillä istuskeleva vanhus vilkaisi minua ilkeä virne kasvoillaan, mutta keskittyi pian taas kellertävällä nesteellä täytettyyn lasiinsa. Vastaanottotiskillä toinen, vieläkin vanhemman näköinen luurankomainen hahmo nosti katseensa kirjastaan ja mulkaisi minua vielä ilkeämmin.
‘’Oletko eksynyt?’’ tämä kailotti syvällä kurkkuäänellä. Jostain nurkkien varjoista kipitti karvaton kissa ja hyppäsi hieman kömpelösti virkailijan heiveröisille olkapäille.
‘’Toivottavasti en. Huone yöksi, kiitos,’’ sanoin. Virkailija naurahti ilottomasti.
‘’Eiköhän tuo luonnistu. Seuraavat vaunut tulevat tosin vasta viikon päästä, että ehkä haluat jäädä pidemmäksi aikaa – ellet sitten lennä pois.’’ Baaritiskillä istuskeleva vanhus hekotti räkäisesti vastaanottovirkailijan tokaisulle.
‘’Jos tarvitsen vielä huomenna huonetta, niin enköhän sellaisen saa – paikka ei näytä kovin suositulta.’’
‘’Harvoin tänne matkalaisia enää saapuu,’’ tuhahti virkailija, ‘’paikallisetkin lähtevät mieluummin joutomaalle tai merelle.’’
‘’Ei taida nuorisokaan oikein viihtyä?’’ kysäisin miettien lasta, jonka olin aiemmin nähnyt. Virkailija pudisti päätään haikeana.
‘’Ei ne täällä halua olla. Lähtevät pois, kun kylässä asustelee enää vain tälläisiä homehtuneita senioreita.’’
‘’Mitä vielä!’’ karjaisi yllättäen baaritiskillä istuskeleva vanhus ja paiskasi juomansa lattialle. Särkyvän lasin ääni säikäytti kissan takaisin varjoihin. ‘’S-sen jälkeen kun se akka saapui ja p-pesiytyi kaupungintalolle n-nuoret vain katosivat – mukamas m-merelle. Etkö vieläkään ymmärrä!’’
‘’Akka?’’ kysyin ja muistelin mitä tiedonantajani oli kertonut meren äärellä nähdystä vanhasta mummelista. Taisin olla oikeassa paikassa.
‘’Danya tarkoittaa Babushkaa, vanhaa mummoa joka osti muutama vuosi sitten ränsistyneen kaupungintalon ja muutti sinne asumaan.’’
‘’Ja s-samaan aikaan alkoivat nuoret lähtemään p-pois. Väitätkö tätä sattumaksi?’’ räyhäsi Danya.
‘’Jotkut paikalliset väittävät Babushkan tehneen jotain nuorille, puhuvat jopa tämän kaapanneen näitä… en tiedä, harmittomalta mummolta tuo vaikuttaa, harvoin tosin poistuu kotoaan. Mutta kukapa muutenkaan haluaisi viettää aikaa tuolle ulkona? Säteilyä saa riittävästi avatessaan pelkän ikkunan,’’ virkailija höpisi keskittyessään valitsemaan minulle huoneenavainta.
‘’Sanoit että lapset alkoivat katoilla samoihin aikoihin? Osaatko kertoa muuta tästä… Babushkasta?’’ kysyin Danyalta. Kasvot vihasta ja ehkä häpestä punaisena tämä keskittyi keräilemään hajottamansa lasin jäännöksiä lattialta.
‘’En tiedä. En halua tietää,’’ Danya mumisi ja kuikkelehti kädet täynnä lasinsiruja käymälöihin. Nappasin valtavan, ruosteisen avaimen virkailijan sormista ja lähdin etsimään huonettani.
Vanhukset olivat kertoneet aivan riittävästi vahvistaakseen epäilykseni.
Päästyäni huoneeseeni otin lyhyet nokoset kahden laudan päälle asetetulla kovalla patjalla, joka teki parhaansa esittäessään sänkyä. Herätessäni aurinko oli jo laskeutunut horisontin taakse, ja kylä – mikäli se oli mahdollista – oli entistäkin hiljaisempi.
Nousin, verryttelin ja kaadoin laukkuni sisällön patjalle. Muistikirjan, vaihtovaatteiden, eväiden sekä monitoimityökalun lisäksi sieltä paljastui uskollinen revolverini, jonka kylkeä koristi itse kaivertamani tulilintu. Muutama hopeanhohtoinen luoti putosi lattialle, ja poimin ne taskuuni, vaikka todennäköisesti, ja toivottavasti minulle riittäisivät valmiiksi aseeseen ladatut. Haukattuani palasen kuivattua lihaa pakkasin tavarat takaisin revolveria lukuunottamatta, joka löysin paikan vyöltäni. Jätin laukun lojumaan patjalle ja poistuin huoneenrähjästä.
Aulassa vanha vastaanottovirkailija torkkui pää käsiinsä nojaten. En tohtinut herättää tätä, vaan painelin suoraa päätä yöhön. Kissa maukaisi surkeana piilopaikastaan ovien paukahtaessa kiinni.
Kylä oli hiljaa. Usein samankaltaisissa pienissä paikoissa oli iltaisin melkoinen hulina ihmisten juopotellessa ja soitellessa epävireisiä perinnesoittimia, mutta tämä kylä vaikutti enemmän hautausmaalta kuin yhteisöltä. Edes yleensä katuojissa sammaltavia pummeja ei näkynyt missään.
Pian tajusin, etten ollut edes kysynyt tietä kaupungintalolle. Olin jo palaamassa sisälle, kun kuulin läheltä kirkaisun ja pian samainen langanlaiha lapsi, jonka olin aiemmin illalla nähnyt, pinkoi rakennusten välistä suupielet veristä kuolaa valuen. Lapsi ei edes huomannut minua, vaan juoksi kadun toisella puolella olevasta avoimesta ovesta sisään. Näin kuinka hätääntyneet pienet kasvot vielä kurkkasivat oviaukosta ennen kuin se paiskattiin kiinni.
Lähdin tallustelemaan suuntaan, josta lapsi oli ilmestynyt. Kylä ei ollut kovinkaan suuri, eikä voinut olla sattumaa että autioilta kaduilta oli ilmestynyt pakeava lapsukainen – jos Babushka oli se mitä luulin sen olevan, niin tekisinpä tälle pienelle yhteisölle palveluksen hankkiutuessani siitä eroon.
Kaupungintalon löytäminen ei ollut hankalaa. Ehdin kävellä muutaman korttelin, kunnes päädyin kylän kokoon nähden suurelle aukiolle. Sen keskellä oli joskus kauan sitten komean suihkulähteen jäännökset. Aukion laidalla kohosi melkein kirkkomainen kivinen rakennus, jonka torni tosin makasi nyt pitkällään aukiolla. Avonaisesta reiästä kaupungintalon katolla kohosi hentoinen savuvana. Ehdin juuri nähdä kuinka varjomainen hahmo puikkelehti sisälle suurista ovista ja sulki ne perässään.
Nappasin revolverin käteeni ja marssin määrätietoisesti kaupungintalolle. Sisältä lehahti mädäntyneen lihan haju, ja viimeisetkin epäilykseni karisivat. Pohdin hetken potkaistako ovi sisään, mutta päädyin lopulta vähemmän dramaattiseen vaihtoehtoon ja käänsin kahvasta. Ja kuinka ollakaan, ovi ei ollut lukossa.
Astuin sisälle hämyisään, kalmankatkuiseen eteishalliin. Kuunvalo pilkisti sortuneen katon aukoista, ja näin ympärilläni toinen toistaan kauheampia asetelmia: hävyttömiin asentoihin istutettuja, puoliksi syötyjä ja kaluttuja lasten ruumiita, kokoelman erikokoisia, nähtävästi kukkapenkkien tapaan käytettyjä pääkalloja – tosin tästä mullasta kasvoi sieniä – sekä valtavan kokoelman väkivaltaisen näköisiä veitsiä, kirveitä ja muita tappovälineitä. Keskellä aulaa oli kovia kokenut pata piskuisen nuotion päällä, ja sen ääressä hääräsi selvästi ärtyneen näköinen vanha mummo. Tämän kumarainen selkä oli täynnä arpia ja vuotavia paiseita, jäsenet melkein pelkästään luuta ja nahkaa, ja muuten kaljua päälakea koristi yksittäinen valkoinen hiustuppo. Kyömyinen nenä oli täynnä toinen toistaan karvaisempia paiseita. Sen suusta pilkistivät terävät keltaiset hampaat, joilla se juuri kalusi lyhyttä sääriluuta. Kuullessaan askeleeni se kääntyi katsomaan minua valkoisilla, syvälle kuoppiinsa uponneilla silmillään. Hävyttövintä oli kuitenkin se, että ilmestys oli pukeutunut pelkästään repaleiseen lannevaatteeseen.
‘’Raah,’’ se murisi ja katkaisi käsissään olevan luun hampaillaan. ‘’Phainele tiehesi!’’
‘’Babushka,’’ sanoin ja nostin revolverin, ‘’vai pitäisikö sanoa Baba Jaga? Pääsikö lounas karkuun?’’
‘’Vhastahan shinä khävelit shissään,’’ otus mölisi ja paiskasi luunkappaleet käsistään, ‘’mhakoisa, mhakoisa nhamipala.’’
‘’Et sinä minua syö,’’ totesin, ‘’meillä on paljon puhuttavaa.’’ Baba Jaga mulkaisi minua ja repesi nauruun, joka kuulosti lähinnä siltä että joku olisi teurastanut porsaita tylpällä veitsellä.
‘’Mhinä en phuhu, shenkin vhajaa-älyinen phaska.’’ Yllätyksekseni otus katosi ja ilmestyi samantien vierelleni. Tietolähteeni ei ollut tullut maininneeksi, että otuksella olisi taikavoimia jäljellä, mutta tuntiessani sen likaisten kynsien uppoavan paitani läpi tulin siihen tulokseen, ettei sillä asialla ollut merkitystä. Ehtisin kyllä antaa tietolähteelleni sapiskaa myöhemminkin, kunhan ensin pysyisin edes hengissä. Käännyin ja laukaisin. Luoti olisi lävistänyt Baba Jagan, mutta se oli jo ilmestynyt toisaalle pimeässä eteisessä. Kylkeni huusi kivusta. Baba Jaga hihitteli itsekseen.
‘’Shinut mhinä shyön ja lhuistasi theen thaikakaluja.’’ En halunnut edes tietää, mitä nuo kyseiset taikakalut olisivat, laukaisin pikaisesti uudestaan. Tällä kertaa luoti osui pataan kimmoten siitä aivan liian lähelle omaa päätäni.
‘’Phaska!’’ Baba Jaga kiljui innostuneena.
‘’Kauaksi olet päätynyt siitä, mitä joskus olit,’’ huudahdin, ‘’mitä tapahtui oikeudentajullesi?’’
‘’Mhaailma ei ole enää nhiin mhustavalkoinen,’’ Baba Jaga kiljahti hiippaillessaan minua kohti, ‘’on nhoidankin shyötävä.’’
‘’Pikkulapsia, joilla ei ole vielä edes käsitystä oikeasta tai väärästä,’’ sanoin ja ammuin taas. Baba Jaga parahti, ja ilokseni näin että tämä luoti oli osunut maaliinsa – ei tosin sinne minne olin tähdännyt, vaan otuksen yrittäessä siirtyä hieman kauemmas oli se epäonnekseen ilmestynyt suoraan luodin lentoradalle. Sen keho väpätti kahdessa paikassa samanaikaisesti, ja näin kuinka sen mustuneet sisäelimet purskusivat tummaa nestettä. Lattialle kasvoi kaksi toisiaan kohti valuvaa verilammikkoa sen sätkyvien kehonpuolikkaiden alle.
‘’Phaska!’’ se karjui. Sen keho katoili ja ilmestyi uudestaan sen yrittäessä siirtyä toisen kehonpuolikkaansa luo. Luoti putosi repeilevän lihan välistä lattialle ja vieri nuotion hiillokseen.
‘’Missä se on?’’ huusin, ‘’missä on majasi? Miksi asut tälläisessä läävässä etkä siellä?’’
‘’Khaikki khuolevat… jhoskus,’’ otus örisi. Sen kasvot alkoivat menettää muotoaan, ja kyömynenä roikkui pian poskella. Toinen silmämunista putosi lattialle sen raivoisasti siirtyillessä kehonpuolikkaasta toiseen.
‘’Mhutta… mhinun mhajaani… shitä shinä et shaa.’’
‘’Kerro ja päästän sinut tuskistasi. Muuten olemme täällä vielä pitkään.’’
‘’Shinä phaska…’’ se mölisi, ‘’mhinä en kherr… AAH!’’ Uusi luodinreikä ilmestyi sen luurankomaiseen jalkaan lennättäen lannevaatteen mukanaan. Tuijotin hetken korisevaa otusta ihmetellen kuinka joskus niin voimakas noita oli niin helposti muuttunut lattialla mäiskähteleväksi lihatiskiksi. Asetin savuavan revolverin varovaisesti takaisin vyölleni ja lähdin kävelemään eteisaulan halki. Baba Jaga kiljui ja yritti siirtyä tielleni vain repiäkseen itseään enemmän kappaleiksi.
‘’Täälläkö?’’ kysyin tunnustelevasti ja tartuin koristeltuun ovenkahvaan, josta roikkui epäilyttävästi suolenpätkiltä näyttäviä asioita. Baba Jaga karjui ja kirosi herättäen varmasti jokaisen kylän harvoista asukkaista.
Avasin oven ja astuin huoneeseen, joka oli kenties joskus ollut juhlasali, päätellen komeista pylväistä sekä esiripun suojaamasta lavasta. Baba Jaga huusi karmivia, mutta voimattomia loitsuja perääni, ja tiesin löytäneeni etsimäni.
Pölyisen juhlasalin nurkassa seisoskeli ihmistä pidempi, irti revitty kananjalka. Se hyppelehti edestakaisin pimeässä salissa, aina kuitenkin palaten tuijottamaan – miten jalka nyt sitten ikinä tuijottikaan – kohti etelää. Se oli kaikki, mitä Baba Jagan metsää kohti aina kääntyneenä olevasta taianomaisesta majasta oli enää jäljellä, mutta se riitti minulle oikein hyvin.
Hymyilin. Nyt tiesin minne minun oli mentävä.
J. S. Saari, 2020
Melancholic Zombie 
Leave a Reply